Näyttelyn aikana kukaan ei kysynyt, mitä onni on tai saavutimmeko tavoitteemme. Kukaan ei kysynyt, miten kuvamme liittyvät onnellisuuden tavoitteluun, millä tavalla ne kuvaavat onnellisuutta, näyttelystämme ei varmasti kukaan löytänyt oman onnensa avaimia. Olen pahoillani kaikkien puolesta, jotka niitä etsivät.

Onnellisuus on koko elämän suuruinen juttu, sitä ei voi haukata kerralla, ei edes vuodessa, ja jokainen tarvitsee siihen omat avaimensa, oman polkunsa. Onnellinen elämä ei tarkoita jatkuvaa onnen tilaa, sileää tietä, kaikkien halujen tyydyttämistä, ei surun tai pettymysten välttämistä, vaan pyrkimystä omien arvojen tiedostamiseen ja niiden mukaisiin valintoihin kaikissa tilanteissa. Siihen voi kulua koko elämä.

Näyttelyn ei ollut tarkoituskaan olla ohje onneen tai oman onnellisuutemme kuvaus sinänsä. Kuvia tekemällä kävimme dialogia elämän tarkoituksellisuudesta, paikan, sen muistin, omien muistojemme ja niiden kertomusten merkityksistä sekä valokuvan ilmaisumahdollisuuksista. Prosessi ja loppunäyttely olivat myös konkreettisia keinoja vaikuttaa elämän mielekkyyteen ja tavoitteellisuuteen.

Eri sukupolviin kuuluvina koimme ajan eri tasojen vuorottelun luonnollisena, yhteisöllisyyden jatkumisen sekä taakse että eteenpäin. Yhteiskunnan individualisoitumisesta huolimatta ihminen ei elä yksin, jollakin tavalla tai tasolla hänellä on yhteisö ympärillään. Se voi ilmetä ystävinä, työyhteisönä, perheenä, muistoina tai vaikkapa muiden valmistamina esineinä ja rakennuksina.

Nyt on näyttely auki ja ehdin taas elää ihanan tavallista arkea. Siivousta, ruoanlaittoa, pyykkiä, käsitöitä, kaupassakäyntiä, kodin tuunausta... Pari päivää tässä menee toipumiseen näyttelyä edeltäneestä loppurutistuksesta. Eiköhän sitten taas jaksa. Päässä on pyörinyt jo jonkin aikaa uusia ajatuksia jatkosta, nyt voi antaa niille tilaa kehittyä.
sirpa

Näyttelyn avajaisiin on nyt kolme viikkoa. Vuoden olen viettänyt virtuaalierakkona. Taustoja en nyt tässä selitä. Tiedotteessaa lukee, että olen rakentanut onnelaani kuvitellun erakkouden varassa, joka antaa yksilöllistä vapautta, mutta jättää ihmisen oman onnensa nojaan. Olen siis yrittänyt eläytyä nyky-yhteiskunnassa vallitsevaan individualismiin, itsekeskeisyyteen ja riippumattomuuteen. Olen tunnustellut mielessäni, tuottaako se lisää vapauden tunnetta, josta aina olen haaveillut. Vastaus on toistaiseksi kyllä ja ei.

Vapautta pidän onnellisuuden edellytyksenä - ja vapaus puolestaan on mahdollisuus elää omien arvojensa mukaan ja tehdä niiden mukaisia tekoja. Lain, yleisen mielipiteen ja muun normiston tehtävänä on määrittää ne arvot, joiden toteuttaminen johtaa vapauden rajoittamiseen, mutta suuren osan rajoituksista hoitaa myös yksilön oma vääristynyt logiikka (tunteet, asenteet). Minä tunnen nyt itseni vapaaksi, mutta se on vaatinut luopumista monista haaveista ja odotuksista; maailmaa en voi muuttaa ja siipiä ei minulle kasva.

Erakkouteeni kuului siirtyminen muistojen ja mielikuvien avulla aikakaudesta toiseen. Lapsuudesta löysin nukella leikkimisen antoisuuden. Barbinani oli mallinukke Ilona, jolle voin antaa erilaisia rooleja ja niiden yhdistelmiä, ja jolle sopivat minun nuoruuden aikaiset vaatteeni.

Erakkokesän vietin valtaamassani mökissä ja sen hoitamattomalla pihalla, jotka ovat osa nykyistä asuintonttiamme, keskellä 50-luvun omakotialuetta. Erakkouteni olikin ajoittain melkoisen absurdia, ympärillä naapurit rakennus- ja pihanhoitotyössä, pihassa ja asunnossa kolme eri sukupolvea omaisia. Lisäksi kissa, varsinainen linssilude.

Taidemaailman suhteen erakkouteni toteutui täydellisesti, en käynyt avajaisissa, en osallistunut ryhmä- tai yhteisnäyttelyihin jne. Tämä tosin on lähellä normaalielämääni, suhteiden luominen ja ylläpito ei minulta luonnistu. Ikinä ei myöskään ole mieleeni tullut, että näyttelyssä olevia töitä voisi myydä. Aion korjata asennettani.

On alkanut tuntua, että tämä onnellisuustaso riittää minulle. Olen jo kauan ollut tasaisen tyytyväinen elämääni, toki on paljon asioita, jotka voisivat vielä onnellistuttaa minua, mutta ne eivät ole pelkästään itseni varassa, vaan vaatisivat lisäksi hyvää onnea. Olen siis päättänyt olla onnellinen näillä eväillä, sillä varsinaiset esteet onnellisuudelleni olen poistanut muuttamalla asenteitani, saamalla tunteet hallintaan, tekemällä konkreettisia muutoksia ympäristössäni, etsimällä uusia kiinnostavia asioita, jotka tuottavat tyydytystä, hillitsemällä huolia tekemättömistä töistä, huolehtimalla mahdollisuudesta (enimmäkseen) stressittömään elämään. Mitähän tuosta jäi puuttumaan...

Onnellisuushan on myös riippuvainen geeneistä, eli ainakin taipumus masennukseen on jossain määrin riippuvainen perintötekijöistä. Toiset joutuvat siis tekemään enemmän työtä onnellisuutensa eteen kuin toiset.

Kannattaa varmaan etsiä elämästään pahimmat aukot, joista mielenrauha karkaa, ja sitten parsia reiät umpeen. Minulla pahinta on kovin hallitseva itsekritiikki, joten joudun edelleen vakuuttelemaan itselleni olevani riittävän hyvä niissä asioissa, jotka minua ei kiinnosta, ja pystyväni kehittymään kiinnostavissa asioissa. Tämän kun kerron itselleni päivittäin ja aina epäilyksen hiipiessä, tunnen taas olevani tyytyväinen itseeni ja elämääni, siis riittävän onnellinen.

Olen tehnyt paljon työtä erotellessani asioita, joita en voi muuttaa ja sellaisia, joille voin tehdä jotain parantaakseni elämääni.

Asumis- ja sosiaalinen ympäristöni on nyt sellainen, että siinä ei minun voimillani ole enää mitään muuttamista. Jos siivousta ei lasketa. Näihin rajoihin on onnelani rakennettava.

En voi muuttaa ikääni ja siihen välttämättä liittyviä perusilmiöitä, mutta haittavaikutuksiin voin vaikuttaa monilla keinoilla.

Omaa perusluonnettani en voi muutta, mutta asennetta, tekoja ja ajattelua voin muokata. Tietoja voin hankkia ja uusia asioita opetella.

Ihmisiä en voi muuttaa, mutta uusia ihmissuhteita voin luoda.

Taiteellisessa toiminnassa tunnen nyt tekeväni sitä, mitä olen tavoitellut. Mielekästä työtä omilla ehdoillani, työtä, jota voin kuvitella tekeväni jossain muodossa lopun ikääni. Nyt en enää mieti, mikä minusta tulee "isona", sellaiseksi en edes halua, siis valmiiksi.

Rahasta ja taloudesta en puhu mitään, vaikka sananlasku sanookin, että siitä puhe mistä pula.

Ajasta ei ole pula, mutta minun on opittava käyttämään sitä mielekkäämmin kuin nykyisin teen. Se on välttämätön edellytys elämänhallinnan tunteelleni.

Huomenna koetan miettiä, olenko onnellinen. Jotenkin onni tuntuu nyt jahkaavan paikoillaan, pitänee laatia tarkempi lista konkreettisista asioista, joilla voisi onnen tunnetta heilauttaa ylöspäin.

Jokrisa kirjoittaa blogissaan juuri tuollaisista hetkistä, joilla mielestäni on suuri merkitys myös koko elämäntilanteelle.

Viime viikolla aloin ihmetellä toisen silmäni paikoittaista sumuisuutta. Pesin silmälasejani, mutta ei se auttanut. Pitäisikö tilata aika silmälääkärille, noin pienen vaivan vuoksi, ei oikein kehtaisi.

Olen silloin tällöin huvikseni miettinyt, mitä tekisin, jos menettäisin näköni. Sehän olisi täydellinen katastrofi; kaikki tekemiseni, koko elämäni perustuu näköaistiin, olen juuriani myöten visuaalinen ihminen. Kuuntelen toki mielelläni musiikkia, ehkä myös äänikirjoja, radiota ja tuulen huminaa, oppisin varmaan jotenkin selviämään arjessa ja hahmottamaan ympäristöni kuulon avulla (se on vielä aika hyvä). Mutta se olisi vain olemista ja vastaanottamista, millä minä ilmaisisin itseäni, mikä tuottaisi minulle tyydytystä ja mielihyvää, mikä antaisi elämälleni merkityksen?

Näkö on minulle tärkein työväline taiteellisessa työskentelyssä, käsityö- ja näpertelyharrastuksessa, tiedonhankinnassa, ympäristöä havainnoidessa, kotia sisustaessa, itsenäisenä elämisessä. Kumpikohan olisi pahempi, näön menetys vai käsien halvaantuminen?

Silmän sumuisuuden jatkuttua seuraavanakin päivänä, aloin selvittää asiaa netistä. Kun muistin vielä nähneeni valonväläyksiä ja mustan langan liikkuvan silmässä samentumista edellisenä päivänä, alkoi omatekemä diagnoosini tuntua aika todennäköiseltä. Soitin terveyspalvelujen puhelinneuvontaan saadakseni ajan omalääkärille. Kuvailin oireitani ja kerroin epäileväni jotain verkkokalvon irtoamiseen liittyvää, joka vaatisi nopeaa hoitoa (tuollaisia omia diagnoosejahan ei pitäisi esittää, en vaan taaskaan muistanut). Kahteen viikkoon ei löytynyt yhtään vapaata aikaa, mutta eihän pienestä sumusta suurta haittaakaan ollut, sehän voi olla jotain ohimenevää. Voisin kuitenkin aamuisin soittaa ajanvaraukseen, olisiko päivälle tullut aikaoja.
Sain kuin sainkin seuraavana aamupäivänä ajan omalääkärille. Hän päätyi oireiden perusteella myös epäilyyn verkkokalvon vauriosta, vaikka omista epäilyistäni vaikeninkin. Hän lähetti minut heti TAYS:n silmäpolille tarkempiin tutkimuksiin. Tuntien odotuksen jälkeen päivystävä lääkäri vihdoin löysi verkkokalvosta repeämän ja lasiaisesta kokkareita. Alkavaa rappeumaa oli molemmissa silmissä, torstaina katsotaan tarkemmin samalla kun tarkastetaan repeämän tilanne. Se parsittiin laserilla.

Olen aina kuvitellut, että minun silmiini ei oikeasti koskaan voi tulla mitään sairauksia ja rappeutumia, mutta nyt se näyttää kuitenkin mahdolliselta. Tuntuu jonkin verran pelottavalta, mutta samalla jokin hölmö tunne kuiskailee, että sehän on mielenkiintoista, voit vielä saada uudenlaisen elämän ja kokea uudenlaisia haasteita. Kiitos, olen kyllä aina pitänyt muutoksista! Aion joka tapauksessa yrittää ehtiä tehdä mahdollisimman paljon hyvään näköön perustuvia asioita "pois alta" ja valmistautua erilaiseen elämään. Mikä tahansa muukin sairaus voi muuttaa elämää, ja täytyyhän sitä joskus kuollakin, mutta se on jotenkin eri juttu.

Tuntuu hassulta, mutta kesäkuun lopussa minulle alkoi vaaleanpunainen kausi, ensimmäinen elämässäni. Tunsin olevani myös onnellinen päivästä toiseen, koko ajan ja ihan ilman mitään erityistä syytä. Olin onnellinen oma itseni, arjessa läsnä - mutta jotain tuntui kuitenkin puuttuvan. Puuttuivat ne ihanan kamalat kuoleman ajatukset, jotka koen läheisiksi ystävikseni. Kuolema ei minua pelota, pikemminkin jännittää. Ei varsinaisesti oma kuolemani, vaan tämä elämän kiertokulku sinänsä. Olen nähnyt molemmat vanhempani kuolleina, mutta edelleen he ovat eläviä mielikuvissani ja unissani, säpsähdän joka kerta, kun näen aivan samannäköisen ihmisen kadulla.

Yhtä ihmeellistä on uuden ihmisen syntymä ja kasvu. Lapsi tulee melkein tyhjästä, niinkuin kasvitkin, pienestä siemenestä taimeksi ja vähitellen lajinsa mukaiseksi aikuiseksi. Tonttimme on tänä vuonna täynnä koivun ja vaahteran pikkuruisia taimia, ruohoa ei ole viime kesän jälkeen leikattu.

----------------
Kesän onnea ovat myös marjat. Poimin kaikki punaherukat, mitä rastailta oli vielä jäljellä. Tein niistä ison kattilallisen vispipuuroa ja neljä desilitraa mehua, kauniin väristä.

Tein illalla blogin ohjesivua. Kuvia ja tekstiä oli jo pitkästi, tarkistelin vielä tietoja toiselta tekstisivulta ja aioin päättää sen kertaisen urakan.
Sitten se tapahtui; suljin juuri tekemäni sivun kun piti sulkea muut ylimääräiset ikkunat. En ollut seivannut sivua koko aikana, moka jota en ole tehnyt ainakaan viiteen vuoteen. Sinne hävisi parin tunnin työ - bittien taivaaseen.

Pelästytti suututti itketti kiukutti kiroilutti, teki mieli haihtua savuna ilmaan.

Minulla on yöpöydällä kirja tunteitten hallitsemisesta; Tony Dunderfelt, Irti tunnekoukuista. Kirjan ideana on, että negatiivisia tunteita ei yritetä torjua ja unohtaa, vaan annetaan niiden vapaasti liikkua ruumiissa ja yritetään tuntea niiden vaikutus ja sijainti. Hengitetään syvään ja annetaan tunteen olla ja keskitytään tarkkailemaan sitä. Vähitellen tunne laimenee ja menettää voimansa.
Kirjassa on helpot, yksinkertaiset ja tarkat ohjeet tästä perustason harjoituksesta sekä myös pidemmälle meneviä harjoituksia - ihan käytännön tasolla.

Käytin perusharjoitusta ja annoin harmituksen riehua sisälläni. Tunsin, kuinka jalkani olivat jännittyneet, valmiina ryntäämään karkuun, kädet olivat nyrkissä ja hartiat koholla. Sain vähitellen syvennettyä ja rauhoitettua hengitystä, tunsin lihasjännityksen antavan periksi, suuttumus ja pettymys lievenivät. Uusin pari kertaa tämän hengitys- ja tarkkailujakson, oikein usutin tunteita käymään päälle, mutta ne vain kuihtuivat pois. Koko sessio kesti ehkä kymmenen minuuttia (olen aikaisemmin vähän harjoitellut), mutta harjoituksen myötä tunteiden hallintaan saaminen onnistuu kirjan mukaan muutamassa minuutissa tai jopa sekunneissa.

Minä onnistuin saamaan tunteeni hallintaan, mutta tehtyä työtä se ei palauttanut; ohjeita ei siis ihan vielä ole.

Nyt minun on jatkettava Onnelan rakentamista vain pääni sisään. Energiaa kuluu kuitenkin koko ajan ympäristön pitämiseen siedettävänä, minulle on tärkeää, millaisessa paikassa ja miten päin työpöytäni sijaitsee, mitä näen kun mietin asioita, mitä kuulen kun mietiskelen ja voinko vapaasti muuttaa huonekalujen paikkaa.

Ei minun onneni sinänsä ole paikkasidonnainen, olen asunut omakotitaloissa ja keskustan kerrostaloissa, työhuoneeni on ollut myös mitä moninaisimmissa paikoissa. Kaikissa olen ollut sekä onnellinen että ajoittain onneton. Tällä hetkellä olen lähellä mielenrauhaa, siis onnellisuutta.

Alan rakentaa utopiaa täydellisestä Onnelastani käyttäen apuna mielikuvia konkreettisista paikoista, kuten asunnoista ja maisemasta, sekä ihmisistä, esineistä, luonnonvoimista ja toiminnasta. En tiedä vielä välinettä, ehkä rakennan pienoismallin tai jonkinlaisen kuvakoosteen, ehkä onnellisten muistojen albumin tai onnellisen mielentilan videon, tai jotain muuta...

Olen haaveillut omasta asunnosta, sen mahdollistamasta vapaudesta, omasta elämänrytmistä. Löysin täydellisen; sijainti, näköala, huonejärjestys, koko, paljon ehjää seinää - kaikki kohdallaan. Sisustin sen jo mielessäni voimauttavaksi, hengittäväksi ja työtäni tukevaksi.

Hinta olisi ollut kova; taloudellisesti juuri ja juuri mahdollinen, mutta muutto olisi tehnyt läheisen ihmisen onnettomaksi. Luovuin onnelasta, olen tottunut luopumaan.
Nyt minulla on suruaika.

Tänään maailma on minulle liian suuri ja raskas, aurinko liian kirkas. Tänään minä lepään.

Onnelliset tilanteet kannattaa säilöä muistiin tai mieluummin kirjoittaa. Niihin voi kääntää ajatukset, kun alakulon ja voimattomuuden hetkinä ikävät muistot pyrkivät hallitseviksi. Lyhytaikaiset "onnen hetket" tuottavat vain tilapäistä nautintoa ja mielihyvää, ne eivät pelkästään riitä kokonaisvaltaiseen tyytyväiseen ja onnelliseen olotilaan, vaan voivat pahimmillaan johtaa vain hedonismiin eli onnen etsimiseen hetkellisistä nautinnoista, uudelleen ja uudelleen.

Kun itse sairastin masennuskauden (jälkeenpäin ajatellen mielenkiintoinen kokemus), en pahimmassa vaiheessa muistanut ainoatakaan onnellista tilannetta koko elämäni ajalta. Tiesin, että ikävien ja muiden stressiä aiheuttaneiden asioiden pyörittäminen päässä vain pahentaisi vointiani. Kun en jaksanut mistään innostua eikä mielihyvän muistoja löytynyt, käänsin sänkyni (lukemis- ja lepopaikka) niin, että näin ikkunasta vain taivasta ja pihan komean koivun, joka juuri valmistautui pudottamaan lehtensä talveksi. Katselin ikkunasta aluksi tuntikausia joka päivä, myöhemmin riitti muutama minuutti tarvittaessa. Nykyisin riittää pelkkä mielikuva näkymästä ja sen aiheuttamasta onnen ja rauhan tunteesta, saavuttaakseni kiitollisuuden ja onnen olotilan. Olen osa maailman kaikkeutta.

Syksyllä 2007 tällainen elämän kokonaisuus tuntui ihanteelliselta, ja muistan tunteneeni suurta onnea ja vapautta annettuani itselleni luvan toteuttaa sitä. Ameeban muotoisena se mukautuu erilaisiin tilanteisiin, on kuitenkin selkeä ja yksinkertainen hallita.